torstai 23. lokakuuta 2014

Vitórian toiset kasvot

Kolistelimme bussilla keskustaan, jota nimitetään myös historialliseksi, mutta vanhoja taloja sai etsiä kartan kanssa. Vitória on perustettu 1500-luvulla, jonka jälkeen eri aikakausien rakennukset ovat vallaneet vanhan keskustan ja levittäytyneet koko saarelle. Ilman kokonaisuutta ei oikein voi puhua historiallisesta keskustasta. Lähdimme pongailemaan rakennuksia, mikä toimi hyvin sekavaan keskustaan tutustumisena. Täällä oli toisenlainen kaupunki kuin jahtiklubin alueella. Kauppoja, kuppiloita, katukojuja, roikkuvia sähköjohtoja, roskia, kulkukoiria, penkille uuvahtaneita. Ihmisten ihonväri oli tummepi ja vaatetus vähemmän muodikasta. Pääkaduilla bussit ja autot kaahasivat, pakokaasu leijui ilmassa ja melu oli kova. Kapeilla kujilla vanhat ukot istuivat juttelemassa.
Kun olimme kiertäneet tarpeeksi monta vanhaa rakennusta, söimme maukkaat, isot pasteijat kuppilassa, ostimme uuden paistinpannun ja ajoimme bussilla takaisin "oman" kaupunginosamme rauhaan.

Jesuiittojen koulurakennus (rak. 1551) oli parhaassa kunnossa.

Katedraalia kunnostettiin.  Sinne johtivat kahdet portaat, jotka myös
olivat historiallinen nähtävyys.

Keskustassa oli enemmän elämää kuin jahtiklubin alueella.

Pienimuotoinen yksityisyrittäjyys kukoistaa. Kadun varsilla myydään
kaikenlaista hedelmistä sateenvarjoihin, kookousjuomasta ja avaimiin.
En tiedä kumpi aiheuttaa vaivautuneemman olotilan, köyhyys vai vauraus. Salvadorin kerjäläisten ja narkkareiden keskellä tuli huono omatunto omasta hyvinvoinnista. Mutta tunnen itseni vaivautuneeksi myös täällä Vitórian varakkaiden veneilijöiden keskellä.

Monella veneilijällä on oma marinero, palvelija, joka  huoltaa ja pesee veneen (jotkut päivittäin). Marinero lähtee mukaan viikonloppuna, hoitaa kiinnitysköydet, lepuuttajat ja jollan. Viikonloppuisin marinero pukeutuu valkoisiin vaatteisiin, satamahommissa harmaisiin. Veneilijät ovat valtaosin vaaleaihoisia, marinerot tummia. Ajatus omasta venepalvelijasta ei oikein istu suomalaiseen veneilykulttuuriin. Veneet eivät ole mitään megajahteja, vaan suurin osa 35-40-jalkaisia kalastusveneitä.
Toisaalta työ saattaa olla mukavaa tai arvostettuakin. Ainakin veneily ja klubitouhu työllistää täällä enemmän kuin Suomessa. Klubilla on kymmeniä työntekijöitä, jotka lakaisevat, pyyhkivät pöytiä, hoitavat kasveja, puhdistavat uima-allasta ja pitävät satamaa kunnossa. Lisäksi toimistossa ja ravintoloissa on väkeä. Portilla istuu yleensä kolme miestä, vartijoiden lukumäärää en tiedä.
Veneily on harvojen harrastus, sillä tämä jahtiklubi on ainoa  noin 300 000 asukkaan ydinsaarella. En tiedä jäsenmäärää, mutta oheispalveluista (uima-allas, sauna, kaksi ravintolaa, lasten leikkipaikka, grilli) päätellen tänne tullaan viettämään viikonloppua, vaikka ei omistaisi venettä. Veneitä on ehkä noin sata.




Huomenna suuntaamme 250 merimailin päässä olevaan Rioon. Matkalla on pari huomiota vaativaa kohtaa, Sao Tomen matalikko, jonka liepeillä on arvatenkin taas puisia kalaveneitä (eivät näy tutkassa) sekä vilkas laivaliikenne, sekä Cabo Frion niemenkärki, joka on syytä kiertää hieman ulompaa sekavan aallokon vuoksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti